Aihearkisto: kirjat

Venäjä – kerran Hawaijilla, Alaskassa ja melkein San Franciscossa

1800-luvun alussa venäläisillä oli siirtokuntansa tunnin ajomatkan päässä nykyisen USA:n San Franciscosta. Venäjästä tuli pohjoisen Tyynen valtameren suurvalta, kun se 1500- ja 1600-luvulla valloitti ensin Uralin alueet ja sitten Siperian. 1700-luvulla Venäjä perusti siirtokuntia meren taakse Pohjois-Amerikkaan ja hallitsi hetken myös Havaijia.

Loistokas epäonnistuminen

Venäjä möi Pohjois-Amerikan alueensa Yhdysvalloille vuonna 1867. Se oli kuitenkin vain sattuman käännös tapahtumasarjassa, jonka tuloksena suuri osa Pohjois-Amerikkaa voisi kuulua Venäjälle tänäkin päivänä.

Onnistuminen oli lähellä, selviää Owen Matthewsin kirjasta “Glorious Misadventures. Nikolai Rezanov and the Dream of Russian America.” (2013). Kirjan nimen voisi kääntää ”Loistokas epäonnistuminen”, mutta kirjaa ei ole suomeksi.

Ongelmat, jotka raunioittivat Venäjän Amerikan valloituksen, ovat hämmentävästi samankaltaiset kuin ne, joita pidetään Venäjän kehityksen esteenä nykyaikana.

Suurin takaisku tuli, kun siirtokuntia hallinnut Venäjän Amerikan kauppakomppania joutui tsaari Nikolai I:n epäsuosioon. Kauppakomppaniassa oli monia liberaaleja ja kapinallisia nuoria aatelismiehiä, jotka halusivat uudistaa Venäjän. Tsaari piti heitä syyllisinä häntä vastaan suunnattuun kapinaan vuonna 1825.

Matthews kertoo maailmanvalloittajan ja visionäärin, venäläisen aatelismiehen Nikolai Petrovitš Rezanovin traagisen tarinan. Rezanov, juuriltaan tataareja, oli kolmen tsaarin luottomies. Tiedetään, että myös suomalaisia oli mukana kauppakomppaniassa ja Alaskassa.

Siperian ja pohjoisen Tyynen valtameren valloitus perustui maailmanlaajuisen turkiskaupan houkutuksille. Kiinan Kantonissa arvokkaimmista turkisnahoista maksettiin enemmän kuin merimiehen vuosipalkka. Hyvä kilohinta saatiin myös joidenkin eläinten peniksistä. Niitä käytettiin seksuaalisen voiman ihmelääkkeenä.

Valtio organisoi kauppaa huonosti tai suorastaan vahingollisesti. Aatelismiehiltä kauppa oli kielletty. Uralin, Siperian ja Alaskan valloittajat olivat omaa onneaan rakentaneita seikkailijoita. He olivat aikansa oligarkkeja, joiden joukossa oli suuri määrä roistoja ja rikollisia. Laki ei suojellut paikallista väestöä.

Siperian kuningas

Mahtavin mies idän suunnalla oli “Siperian kuningas” Grigori Ivanovitš Šelihov. Hän loi Venäjän Amerikan kauppakomppanialle perustan. Hänen puolisonsa ja sittemmin Natalia oli yhtä tarmokas ja johti monia asioita omin päin.

Nikolai Petrovitš ryhtyi Šelihovin kumppaniksi. Myöhemmin hän avioitui Šelihovin tyttären kanssa. Rezanov oli se, joka suhteillaan järjesti tarvittavat avut tsaarin hovista Pietarista.

Vaikka venäläiset olivat muiden lailla hyödyntämässä Pohjois-Amerikan ja Aasian kaukokauppaa, he epäonnistuivat. Venäjältä puuttui finanssijärjestelmä, joka olisi tukenut suurimittaista, pitkän tähtäimen työtä. Kauppiaat eivät voineet koota riittävän suuria laivastoja eivätkä pystyneet vuosikausien mittaviin operaatioihin.

Edes huoltokuljetuksia ei kyetty järjestämään. Rezanov voihki, että siirtokunnat olivat vieraiden valtojen toimitusten varassa. Omia laivoja oli vähän, ne olivat huonoja ja perin usein juopon miehistön hallussa.

Kolmas ongelma oli poliittinen mielivalta. Toisin kuin Britanniassa, Venäjällä suurrikkaat ja aateliset olivat riippuvaisia vallanpitäjän suosiosta. Vallanpitäjän vaihtuessa suosio ja etuoikeudet oli ostettava uudelleen. Kenelläkään ei ollut lain tuomaa pysyvää suojaa asemalleen eikä omaisuudelleen.

Hopealautasilta ja kultaisista kannuista

Venäjän Amerikan taru päättyi nolosti. Kun Venäjän lippua laskettiin juhlallisin seremonioin Uudessa Arkangelissa eli nykyisen Alaskan Sitkassa, lippu takertui tankoon eikä sitä saatu alas. Vasta kolmas tankoon kiivennyt mies sai kiskottua lipun alas, kertoi seremoniaa seurannut suomalainen seppä Toomas Ahllund.

Tämä yksityiskohta saa oman symbolisen merkityksensä Venäjän historiassa. Muita lipunlaskuja ei tultane näkemään. Riita Kuriilien saarista Japanin kanssa jatkuu yhä. Kiista Sahalininkin saaresta alkoi kauppakomppanian aikana. Rezanov kävi seudulla omaa sotaansa.

Owen Matthews on kirjoittanut upean tarinan miehen elämää suuremmista unelmista. Nikolai Rezanov eli Pietarin hovin loistossa, Siperian villissä maailmassa ja maailman merillä. Hän söi hopealautasilta ja kultaisista kannuista, ja hän näki nälkää ja paleli. Kaikki hänen unelmansa romahtivat.

Venäjällä yksilön suuruus näkyy kohtalon – tai järjestelmän – kanssa käydyssä painissa. Erikoista on, että jo Neuvostoliiton aikana tästä tsaarin kamariherrasta tehtiin rock-ooppera. Tekstin loi runoilija Andrei Voznesenski, Boris Pasternakin oppilas. Sävellys on Aleksei Rybnikovin. Esityksen tuotti ja ohjasi Mark Zaharov. Hän sai Neuvostoliiton kansantaiteilijan arvonimen juuri ennen Neuvostoliiton hajoamista.

Pisimpään maailmassa esitetty musikaali?

Rock-ooppera “Junona ja Avos” (Юнона и Авось) on yksi osoitus Venäjän kulttuurin ja politiikan ristiriitaisuuksista – hyvässä ja pahassa. Ooppera syntyi vuonna 1981 eli ennen Mihail Gorbatšovin vapaamielistä politiikkaa, perestroikkaa ja glasnostia.

Oopperaa esitetään yhä täysille katsomoille Moskovassa. Se näytettiin televisiossa vuonna 1983, ja on kiertänyt monissa maissa. Se esitettiin myös riisuttuna versiona Helsingissä huhtikuussa 2014. (Kyllä, olin sielläkin, vaikka olin nähnyt esityksen jo jonkun kerran Moskovassa kahdessa paikassa, Lenkomissa ja Teatteri Estradissa.)

Ensimmäisestä neuvostoliittolaisesta rock-oopperasta tuli maan uudistuspolitiikan kulttuurinen symboli. Se on varmasti yksi pisimpään yhtäjaksoisesti esitetty näytelmä tai musikaali, mutta se voi jo olla kaikkein kauemmin yhtäjaksoisesti ohjelmassa ollut esitys teatterissa.

Kenties suurin rakkaustarina

“Junona ja Avos” sopi aikaan, jolloin kylmä sota hellitti ja ydinsodan uhka väheni. Silloin saattoi kertoa venäläisen aatelismiehen ja tsaarien suosikin, Nikolai Petrovitš Rezanovin, rakkaudesta San Franciscon espanjalaislinnoituksen päällikön tyttäreen, Conchita Arguelloon. Rezanov tapasi Conchitan hoitaessaan Venäjän asioita Venäjän alueella lähellä nykyistä San Franciscoa. Myös espanjalaiset olivat yltäneet samoille seuduille. Nikolai Petrovitšin ja Conchitan rakkaus ylitti kansallisuudet, uskonnot ja politiikan. Rezanov ei ollut lähelläkään sosialistisen työn sankarimallia. Koska Espanja oli katolinen, Rezanovin piti lähteä maailman toiselle puolelle hakemaan tsaarilta lupaa avioitua vääräuskoisen kanssa.

Ennen Rezanovin lähtöä rakastavaiset tapasivat toisensa kahden kesken kaiketi vain kerran – ja mitä luultavammin vain kovin ujosti ja häveliäästi. Rakkaus ja kaipuu jäivät molempien loppuelämäksi.

Ooperan juoni on pääpiirteissään tosi. Nimensä ooppera sai kahdesta laivasta. Sanaa ”авось” käytetään myös viittaamaan toiveiden ja kohtalon leikkiin. Siinä leikissä elämän arpa ei suosinut Nikolai Petrovitšia eikä Conchitaa.

Miksi sensuuri hyväksyi?

Jostakin syystä sensuuri salli tällaisen esityksen. Sitä tekijätkin ihmettelivät, sillä säveltäjä Aleksei Rybnikovin yksitoista muuta rock-oopperaa oli kielletty alkuunsa.

Yksi Venäjän rikkaus on tyylien mielikuvituksellinen yhdisteleminen. Niin tässäkin. Tsaarien ajan symbolit ja rock-oopperan keinot sekoittuvat uskonnollisiin ja poliittisiin mielikuviin sekä tietenkin rakkauden veisuuseen.

Ulkopuolisen on vaikea ymmärtää, missä ovat vakavan ja parodisen esityksen rajat. Ultramoderni kulkee limittäin muhkean paatoksen ja pilan päiten leikittelyn kanssa. Symboliikka on venäläisen sielun ja kulttuurin pitkän juuren mukaista. Oopperassa lauletaan hallelujaa myös rakkaudelle.

Rezanovin otteesta rakkauskin lipesi. Hänen kovasti rakastamansa puoliso Anna Grigorijevna oli kuollut seitsemän vuoden avioliiton jälkeen lapsivuoteeseen. Toinen rakkaus jäi maapallon toiselle puolen. Rezanov kuoli väsyneenä ja onnettomana paluumatkallaan San Franciscosta Pietariin vuonna 1807 Krasnojarskissa Siperiassa.

Hänen ei tarvinnut nähdä elämäntyönsä ja kunniansa tuhoutumista, vaikka hän jo kulki tuhonsa tietä.

Krasnojarskissa on Rezanovin patsas. Olen käynyt sitä katsomassa. Mies ei ole esikuvani. Hän oli väärällä tavalla turhamainenkin. Mutta kunnioitan sitä politiikan, sielun ja rakkauden leikkiä, mitä kohtalo hänen elämällään pelasi. Tässä en voi kertoa siitä tarkemmin; se on kerrottu Owen Matthewsin hienossa teoksessa.

En unohda sinua koskaan – en näe sinua enää koskaan 

Conchita sai tiedon sulhasensa kuolemasta seuraavana vuonna, kun erään laivan mukana tullut kulkija kertoi asiasta. Ajatella – silloinkin tieto toisesta kulki maapallon toiselle puolelle! Conchita ei koskaan avioitunut vaan halusi pysyä uskollisena Nikolai Petrovitšin muistolle. Myöhemmällä iällään Conchita sulkeutui luostariin ja kertoi tarinansa uskonsiskolleen.

En unohda sinua koskaan – en näe sinua enää koskaan, lauletaan oopperan herkässä iskelmässä. Я тебя никогда не забуду / Я тебя никогда не увижу. Se on ollut suosittu Venäjällä, kuten se oli Neuvostoliitossakin.

Tämä ooppera ei kuitenkaan ole neuvostoliittonostalgiaa. Esitys on aidosti Venäjän nostalgiaa. Sellaisena se Neuvostoliitossakin jo aikanaan ymmärrettiin.

Kiinalainen romaani sudesta ja ihmisestä

Joku aika sitten luin loistavan ja vaikuttavan romaanin.

Jiang Rong on salanimi. Hän kiinalainen intellektuelli ja professori, joka kulttuurivallankumouksen aikana 1960- ja 1970-luvulla lähti maataloustöihin Kiinan mongolialaisten paimentolaisten joukkoon Sisä-Mongoliaan. Jiang Rong – siis kuka hän nyt onkaan – ilmoittaa lähteneensä vapaaehtoisesti. Hänestä tuli erinomainen hevosmies, karjapaimen ja metsästäjä, mutta ennen kaikkea hän ihastui susien maailmaan, niiden tapaan elää ja metsästää ja niiden kesyttämättömään luonteeseen.

Sisä-Mongoliassa ihmiset taistelivat susia vastaan, mutta vanha perinne opetti yhtä lailla, että susien avulla ihminen pystyi hallitsemaan ruohoaavikoiden ihmeellistä luonnon tasapainoa. Vanha perinne ja uusi maailma eli Kiinan nykyaikaistuminen tietenkin kohtasivat.

Siitä syntyi hieno kertomus. Kirja on yksityiskohtaisin kuvaus suden ja ihmisen suhteesta, minkä tiedän, ja kirja on ihmeellinen tarina luonnon ja ihmisen suhteesta. Jiang Rong on luonut tarinansa taiteilijan vapaudella, mutta siinä on toden maku. Hänen lähtökohtansa ymmärtää sutta oli huono. Hän on han-kiinalaisia, jotka vihasivat sutta mutta ovat Kiinan valtaväestöä. SIsä-Mongolian mongolialaiset ovat eri kansa. Heille susi on vastustaja, mutta he pitivät villiä eläintä arvossa ja kunnioittivat sitä jopa pyhänä eläimenä.

Ensin salassa

Kirja ”Wolf totem” (Toteemisusi) ilmestyi Kiinassa 2004, ja sitä myytiin heti ensimmäisenä vuonna yli miljoona kappaletta. Tietämäni mukaan kirjasta tuli kuitenkin ensin merirosvokopiot, joita levisi jo 1990-luvun puolivälin jälkeen ja mahdollisesti miljoonittain. Tätä tietoa en ole voinut varmistaa, mutta esimerkiksi kirjan kääntänyt Howard Goldblatt viittaa siihen esipuheessaan. Englanninnos ilmestyi 2008. Kirjaa ei ole suomennettu.

Lähteeni ovat kertoneet, että Penguin Books osti englanninnoksen oikeudet 100 000 Yhdysvaltain dollarilla.

Mainitse vielä tässä tyylistä, jotta tuonnempana minun ei tarvitsisi päättää mietelmiäni niin kuiviin ja vähäpätöisiin seikkoihin. Joiltakin osin Jiang Rongin teksti tuntuu hiukan opintokerhomaisen opettavaiselta, kun kirjailija lähtee viemään lukijaa aivan kädestä pitäen ja sormella osoittaen.

Englanninnoksen tyyli jäi niin ikään paikoin pyörimään mielessäni. Korostan, että en ole kykenevä sitä arvioimaan, mutta jotkut kohdat vaikuttivat siltä, että ilmaisun keinoja olisi kuljetettu Sisä-Mongolian ruohoaavikolta jonkinkin asteen verran lähemmäksi pohjoisamerikklaisen ja länsieurooppalaisen keskivertokaupunkilaisen mielikuvia. Nämä ovat vain vähäisiä seikkoja, ja josko lienen niissä oikeassakaan.

Tämä on toinen Kiinan nykyajasta kertova romaani, joka on sattunut käsiini viime aikoina. Edellinen, kiva sekin mutta ihan toista maata, oli Qiu Xiaolongin salapoliisiromaani ”Punaisen sankarittaren kuolema” (suom. 2005).

Salanimet kiellettiin

Jiang Rongin kirja on puhuttanut Kiinassa, eikä romaani ole miellyttänyt hallituspiirejä. Hallitus on sittemmin määrännyt, että vastedes kustantajien on ilmoitettava salanimellä kirjoja kirjoittavien henkilöiden oikea nimi hallitukselle. Kiinassa kiertää kirjoja ja käsikirjoituksia myös salassa – kuten Neuvostoliitossa aikoinaan ja kaiketi kohta taas Venäjällä – eikä kaikkien kirjoittajien oikeita nimiä tiedetä.

Ainakaan kirjan englanninnos ei silti ole raa’alla tavalla Kiinan vastainen. Itse asiassa se ei liene ollenkaan Kiinan vastainen, mutta sen rivien välistä syntyy kuva Kiinan politiikan pahoista ongelmista ja epäonnistumisista. Siten sen voi katsoa arvostelevan hallitusta ja sen politiikkaa. Nykyaikaisen länsimaisen ihmisen silmissä se ei ole erikoista. Mielenkiintoista on huomata, kuinka suuri paino romaanissa on luonnonarvoilla.

Susi on viisas, taistelija ja tappaja

Jiang Rongin kirja on kuitenkin sillä hyvässä ja pahassa nationalistinen eli kansallismielinen, että se voi hyvin miellyttää sekä sotilas- että hallituspiirejä. Susi on taistelija ja tappaja, ja se on hyvin älykäs, kärsivällinen, sitkeä ja peräänantamaton. Sen tapa metsästää – jota teoksessa kuvataan tarkasti – vaikutti kirjailijaan niin, että hän keksi historian suurten kiinalaisten ja mongolilaisten sotasankareiden oppineen sotataktiikkaakin susilta. Romaanin mukaan Tsingis Khan oli heidän joukossaan. Kertomus on vaikuttava ja yhtäläisyydet sattuvia, mutta en osaa sanoa, onko kertomus näiltä osin historiallisesti tosi. Joka tapauksessa nämä kohdat miellyttävät kiinalaista sotilasjohtoa.

Poliittiset ulottuvuudet syntyvät myös siitä, että Jiang Rong vertaa länsieurooppalaisia susiin – siis myönteisessä mielessä. Sudenluonteensa ansiosta Eurooppa on menestynyt. Kiinassa sen sijaan liian monet ovat aloite- ja toimintakyvyttömiä pelkureita ja lampaita, jotka alistuvat eivätkä taistelu. Hän kuvaa, kuinka lampaat käyttäytyvät, kun sudet hyökkäävät. Onko se allegoria? Kiina on pehmeä, ei suden sielun mukainen. Hän nimenomaan mainitsee näistä mielikuvista romaanihenkilönsä suulla.

Perin kiinalaista kirjassa on myös yhteistyön, vastuun ja kokonaisuuden puolustamisen arvot, jotka korostuvat romaanin kertomassa. Sekään tuskin on hallitusta harmittanut. Lisäksi kirjailija antaa suuren painon Sisä-Mongolian paimentolaiskansojen vanhojen perinteiden sisältämille viisauksille, joilla luonnon ja ihmisen mutta yhtälailla ihmisten keskinäisen elon tasapainoa on pidetty yllä. Tässä kirjassa vanhus on tietäjä, ja typerykset rikkovat luonnon ja harmonian lakeja. Tekstistä käy ilmi, keitä ja minkälaisia nämä typerykset ovat.

Tämä on varmasti harmittanut poliittista johtoa, muita vaikutusvaltaisia päättäjiä sekä korkeita hallintovirkamiehiä. Kertomuksen päähenkilö Chen Zhen rikkoo itsekin viisauden sääntöä ja käy yhdessä asiassa vanhaa ruohoaavikoiden mestaria vastaan. Hän ryhtyy kasvattamaan sudenpentua, vaikka vanhalle mongolialaiselle susi on pyhä eläin ja kuuluu Tenggerille. Tengger ei tässä tarkoita autiomaata, joka sellainenkin siellä päin on, vaan enemmän jumalaa tai taivaan paikkaa tai vuorta, jonne niin susien kuin oman väen sielut aikanansa menevät. Kaikkia ihmisiä Tengger ei ottanut. Mainittakoon, että Tengger-niminen mies on myös mongolialaistaustainen Kiinan SIsä-Mongoliasta tullut rock-laulaja.

Vapauden symboli

Pahimmat Kiinan hallitusta harmittavat kohdat kirjassa lienevät niitä, joissa vaivihkaa viitataan demokraattisten periaatteiden ja ehkäpä jopa monipuoluejärjestelmän etuihin. Kirjan vahvin allegoria nousee vapauden mielikuvista ja siitä epäsuorasta kysymyksestä, voiko yhden totuuden politiikka koskaan lopulta onnistua.

Sudesta tulee vapauden kaipuun ja itsenäisen, rohkean mielen symboli. Sutta ei voi kesyttää – tai jos kesytät sen, saat koiran. Voiko kansan kesyttää? Voiko villiä kahlita? Kun kahlitsee vapauden, kahlitsee suuren määrän luovuutta, rohkeutta ja voimaa, kertoo tämä allegoria. Susi on kirjassa jonkin sellaisen symboli, mikä on lampaiden yhteiskuntajärjestelmää mittaamattomasti arvokkaampi.

Se, että sudesta tulee villin ja vapauden kaipuun symboli, ei ole uutta länsimaisessakaan kirjallisuudessa tai mytologiassa. Jiang Rongin tarina on silti minun lukemistani erilainen, todempi, vahvenmpi ja varmasti kaikkein ihmeellisin. Jiang Rongin tarinassa susi ei ole villi, jonka kanssa pärjää metsänkulmalla, kunhan on vain tarpeeksi varovainen.