Aihearkisto: niitä ja näitä

Venäjä – kerran Hawaijilla, Alaskassa ja melkein San Franciscossa

1800-luvun alussa venäläisillä oli siirtokuntansa tunnin ajomatkan päässä nykyisen USA:n San Franciscosta. Venäjästä tuli pohjoisen Tyynen valtameren suurvalta, kun se 1500- ja 1600-luvulla valloitti ensin Uralin alueet ja sitten Siperian. 1700-luvulla Venäjä perusti siirtokuntia meren taakse Pohjois-Amerikkaan ja hallitsi hetken myös Havaijia.

Loistokas epäonnistuminen

Venäjä möi Pohjois-Amerikan alueensa Yhdysvalloille vuonna 1867. Se oli kuitenkin vain sattuman käännös tapahtumasarjassa, jonka tuloksena suuri osa Pohjois-Amerikkaa voisi kuulua Venäjälle tänäkin päivänä.

Onnistuminen oli lähellä, selviää Owen Matthewsin kirjasta “Glorious Misadventures. Nikolai Rezanov and the Dream of Russian America.” (2013). Kirjan nimen voisi kääntää ”Loistokas epäonnistuminen”, mutta kirjaa ei ole suomeksi.

Ongelmat, jotka raunioittivat Venäjän Amerikan valloituksen, ovat hämmentävästi samankaltaiset kuin ne, joita pidetään Venäjän kehityksen esteenä nykyaikana.

Suurin takaisku tuli, kun siirtokuntia hallinnut Venäjän Amerikan kauppakomppania joutui tsaari Nikolai I:n epäsuosioon. Kauppakomppaniassa oli monia liberaaleja ja kapinallisia nuoria aatelismiehiä, jotka halusivat uudistaa Venäjän. Tsaari piti heitä syyllisinä häntä vastaan suunnattuun kapinaan vuonna 1825.

Matthews kertoo maailmanvalloittajan ja visionäärin, venäläisen aatelismiehen Nikolai Petrovitš Rezanovin traagisen tarinan. Rezanov, juuriltaan tataareja, oli kolmen tsaarin luottomies. Tiedetään, että myös suomalaisia oli mukana kauppakomppaniassa ja Alaskassa.

Siperian ja pohjoisen Tyynen valtameren valloitus perustui maailmanlaajuisen turkiskaupan houkutuksille. Kiinan Kantonissa arvokkaimmista turkisnahoista maksettiin enemmän kuin merimiehen vuosipalkka. Hyvä kilohinta saatiin myös joidenkin eläinten peniksistä. Niitä käytettiin seksuaalisen voiman ihmelääkkeenä.

Valtio organisoi kauppaa huonosti tai suorastaan vahingollisesti. Aatelismiehiltä kauppa oli kielletty. Uralin, Siperian ja Alaskan valloittajat olivat omaa onneaan rakentaneita seikkailijoita. He olivat aikansa oligarkkeja, joiden joukossa oli suuri määrä roistoja ja rikollisia. Laki ei suojellut paikallista väestöä.

Siperian kuningas

Mahtavin mies idän suunnalla oli “Siperian kuningas” Grigori Ivanovitš Šelihov. Hän loi Venäjän Amerikan kauppakomppanialle perustan. Hänen puolisonsa ja sittemmin Natalia oli yhtä tarmokas ja johti monia asioita omin päin.

Nikolai Petrovitš ryhtyi Šelihovin kumppaniksi. Myöhemmin hän avioitui Šelihovin tyttären kanssa. Rezanov oli se, joka suhteillaan järjesti tarvittavat avut tsaarin hovista Pietarista.

Vaikka venäläiset olivat muiden lailla hyödyntämässä Pohjois-Amerikan ja Aasian kaukokauppaa, he epäonnistuivat. Venäjältä puuttui finanssijärjestelmä, joka olisi tukenut suurimittaista, pitkän tähtäimen työtä. Kauppiaat eivät voineet koota riittävän suuria laivastoja eivätkä pystyneet vuosikausien mittaviin operaatioihin.

Edes huoltokuljetuksia ei kyetty järjestämään. Rezanov voihki, että siirtokunnat olivat vieraiden valtojen toimitusten varassa. Omia laivoja oli vähän, ne olivat huonoja ja perin usein juopon miehistön hallussa.

Kolmas ongelma oli poliittinen mielivalta. Toisin kuin Britanniassa, Venäjällä suurrikkaat ja aateliset olivat riippuvaisia vallanpitäjän suosiosta. Vallanpitäjän vaihtuessa suosio ja etuoikeudet oli ostettava uudelleen. Kenelläkään ei ollut lain tuomaa pysyvää suojaa asemalleen eikä omaisuudelleen.

Hopealautasilta ja kultaisista kannuista

Venäjän Amerikan taru päättyi nolosti. Kun Venäjän lippua laskettiin juhlallisin seremonioin Uudessa Arkangelissa eli nykyisen Alaskan Sitkassa, lippu takertui tankoon eikä sitä saatu alas. Vasta kolmas tankoon kiivennyt mies sai kiskottua lipun alas, kertoi seremoniaa seurannut suomalainen seppä Toomas Ahllund.

Tämä yksityiskohta saa oman symbolisen merkityksensä Venäjän historiassa. Muita lipunlaskuja ei tultane näkemään. Riita Kuriilien saarista Japanin kanssa jatkuu yhä. Kiista Sahalininkin saaresta alkoi kauppakomppanian aikana. Rezanov kävi seudulla omaa sotaansa.

Owen Matthews on kirjoittanut upean tarinan miehen elämää suuremmista unelmista. Nikolai Rezanov eli Pietarin hovin loistossa, Siperian villissä maailmassa ja maailman merillä. Hän söi hopealautasilta ja kultaisista kannuista, ja hän näki nälkää ja paleli. Kaikki hänen unelmansa romahtivat.

Venäjällä yksilön suuruus näkyy kohtalon – tai järjestelmän – kanssa käydyssä painissa. Erikoista on, että jo Neuvostoliiton aikana tästä tsaarin kamariherrasta tehtiin rock-ooppera. Tekstin loi runoilija Andrei Voznesenski, Boris Pasternakin oppilas. Sävellys on Aleksei Rybnikovin. Esityksen tuotti ja ohjasi Mark Zaharov. Hän sai Neuvostoliiton kansantaiteilijan arvonimen juuri ennen Neuvostoliiton hajoamista.

Pisimpään maailmassa esitetty musikaali?

Rock-ooppera “Junona ja Avos” (Юнона и Авось) on yksi osoitus Venäjän kulttuurin ja politiikan ristiriitaisuuksista – hyvässä ja pahassa. Ooppera syntyi vuonna 1981 eli ennen Mihail Gorbatšovin vapaamielistä politiikkaa, perestroikkaa ja glasnostia.

Oopperaa esitetään yhä täysille katsomoille Moskovassa. Se näytettiin televisiossa vuonna 1983, ja on kiertänyt monissa maissa. Se esitettiin myös riisuttuna versiona Helsingissä huhtikuussa 2014. (Kyllä, olin sielläkin, vaikka olin nähnyt esityksen jo jonkun kerran Moskovassa kahdessa paikassa, Lenkomissa ja Teatteri Estradissa.)

Ensimmäisestä neuvostoliittolaisesta rock-oopperasta tuli maan uudistuspolitiikan kulttuurinen symboli. Se on varmasti yksi pisimpään yhtäjaksoisesti esitetty näytelmä tai musikaali, mutta se voi jo olla kaikkein kauemmin yhtäjaksoisesti ohjelmassa ollut esitys teatterissa.

Kenties suurin rakkaustarina

“Junona ja Avos” sopi aikaan, jolloin kylmä sota hellitti ja ydinsodan uhka väheni. Silloin saattoi kertoa venäläisen aatelismiehen ja tsaarien suosikin, Nikolai Petrovitš Rezanovin, rakkaudesta San Franciscon espanjalaislinnoituksen päällikön tyttäreen, Conchita Arguelloon. Rezanov tapasi Conchitan hoitaessaan Venäjän asioita Venäjän alueella lähellä nykyistä San Franciscoa. Myös espanjalaiset olivat yltäneet samoille seuduille. Nikolai Petrovitšin ja Conchitan rakkaus ylitti kansallisuudet, uskonnot ja politiikan. Rezanov ei ollut lähelläkään sosialistisen työn sankarimallia. Koska Espanja oli katolinen, Rezanovin piti lähteä maailman toiselle puolelle hakemaan tsaarilta lupaa avioitua vääräuskoisen kanssa.

Ennen Rezanovin lähtöä rakastavaiset tapasivat toisensa kahden kesken kaiketi vain kerran – ja mitä luultavammin vain kovin ujosti ja häveliäästi. Rakkaus ja kaipuu jäivät molempien loppuelämäksi.

Ooperan juoni on pääpiirteissään tosi. Nimensä ooppera sai kahdesta laivasta. Sanaa ”авось” käytetään myös viittaamaan toiveiden ja kohtalon leikkiin. Siinä leikissä elämän arpa ei suosinut Nikolai Petrovitšia eikä Conchitaa.

Miksi sensuuri hyväksyi?

Jostakin syystä sensuuri salli tällaisen esityksen. Sitä tekijätkin ihmettelivät, sillä säveltäjä Aleksei Rybnikovin yksitoista muuta rock-oopperaa oli kielletty alkuunsa.

Yksi Venäjän rikkaus on tyylien mielikuvituksellinen yhdisteleminen. Niin tässäkin. Tsaarien ajan symbolit ja rock-oopperan keinot sekoittuvat uskonnollisiin ja poliittisiin mielikuviin sekä tietenkin rakkauden veisuuseen.

Ulkopuolisen on vaikea ymmärtää, missä ovat vakavan ja parodisen esityksen rajat. Ultramoderni kulkee limittäin muhkean paatoksen ja pilan päiten leikittelyn kanssa. Symboliikka on venäläisen sielun ja kulttuurin pitkän juuren mukaista. Oopperassa lauletaan hallelujaa myös rakkaudelle.

Rezanovin otteesta rakkauskin lipesi. Hänen kovasti rakastamansa puoliso Anna Grigorijevna oli kuollut seitsemän vuoden avioliiton jälkeen lapsivuoteeseen. Toinen rakkaus jäi maapallon toiselle puolen. Rezanov kuoli väsyneenä ja onnettomana paluumatkallaan San Franciscosta Pietariin vuonna 1807 Krasnojarskissa Siperiassa.

Hänen ei tarvinnut nähdä elämäntyönsä ja kunniansa tuhoutumista, vaikka hän jo kulki tuhonsa tietä.

Krasnojarskissa on Rezanovin patsas. Olen käynyt sitä katsomassa. Mies ei ole esikuvani. Hän oli väärällä tavalla turhamainenkin. Mutta kunnioitan sitä politiikan, sielun ja rakkauden leikkiä, mitä kohtalo hänen elämällään pelasi. Tässä en voi kertoa siitä tarkemmin; se on kerrottu Owen Matthewsin hienossa teoksessa.

En unohda sinua koskaan – en näe sinua enää koskaan 

Conchita sai tiedon sulhasensa kuolemasta seuraavana vuonna, kun erään laivan mukana tullut kulkija kertoi asiasta. Ajatella – silloinkin tieto toisesta kulki maapallon toiselle puolelle! Conchita ei koskaan avioitunut vaan halusi pysyä uskollisena Nikolai Petrovitšin muistolle. Myöhemmällä iällään Conchita sulkeutui luostariin ja kertoi tarinansa uskonsiskolleen.

En unohda sinua koskaan – en näe sinua enää koskaan, lauletaan oopperan herkässä iskelmässä. Я тебя никогда не забуду / Я тебя никогда не увижу. Se on ollut suosittu Venäjällä, kuten se oli Neuvostoliitossakin.

Tämä ooppera ei kuitenkaan ole neuvostoliittonostalgiaa. Esitys on aidosti Venäjän nostalgiaa. Sellaisena se Neuvostoliitossakin jo aikanaan ymmärrettiin.